Siirry sisÀltöön

Family

Wikipediasta
Family
Tiedot
Toiminnassa 1966–1973
2013–2016
Tyylilaji
Kotipaikka Leicester, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli englanti
Entiset jÀsenet
Roger Chapman
  • John ”Charlie” Whitney
  • Jim King
  • Ric Grech
  • Harry Ovenall
  • Rob Townsend
  • John Weider
  • John ”Poli” Palmer
  • John Wetton
  • Jim Cregan
  • Tony Ashton
Levy-yhtiö

Family on englantilainen rockyhtye, joka toimi vuosina 1967–1973. Yhtyeen musiikkia on luokiteltu progressiiviseksi rockiksi, mutta vaikutteita on tullut folkista, psykedeelisestĂ€ rockista, fuusiojazzista ja tavallisesta rock ’n’ rollista. Yhtye ei ollut koskaan erityisen suosittu Yhdysvalloissa, lĂ€hinnĂ€ se sai suosiota Britanniassa.

1966–67: Yhtyeen perustaminen ja ensisingle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiÀ]

John "Charlie" Whitney perusti rhythm & bluesia ja soulia soittaneen The Farinas-nimisen yhtyeen 1960-luvun alkupuolella, kun hÀn oli vielÀ collegessa. Vuonna 1966 hÀn tapasi jo siinÀ vaiheessa kaljuuntuneen laulusolisti Roger Chapmanin, jolloin kÀynnistyi noiden kahden 80-luvun alkuun kestÀnyt musikillinen yhteistyö. Kriitikko Robert Christgau on sanonut Chapmanin voimakkaasta ÀÀnestÀ, ettÀ se voisi tappaa pienriistan sadan metrin sÀteellÀ. Kitaristi Whitneyn ohella bÀndissÀ soittivat tuolloin Ric Grech bassossa, Jim King saxofonissa ja Rob Townsend rummuissa. [1] Yhtyeen nimi muutettiin pian Familyksi. TÀtÀ nimeÀ bÀndille ehdotti amerikkalainen levytuottaja Kim Fowley, koska yhtye kÀytti tuolloin kaksirivisiÀ pukuja esiintyessÀÀn ja Fowleyn mielestÀ bÀndilÀiset muistuttivat mafian jÀseniÀ. He esiintyivÀt taajaan Marquee Clubilla ja muilla Lontoon klubeilla ja onnistuivat pÀÀsemÀÀn mukaan kaupungin musiikkipiireihin. NÀiden yhteyksien kautta he saivat ensimmÀiselle singlelleen tuottajaksi Jimmy Millerin. Millerin yhteyksien kautta singlen tekoon osallistui myös Traffic-yhtyeen Stevie Winwood. Rumpalina singlella oli jo the Farinasissa soittanut Harry Ovenall, mutta hÀn ei pitÀnyt yhtyeen uudesta, psykedeelisestÀ tyylistÀ ja erosi yhtyeestÀ heti singlen nauhoittamisen jÀlkeen. Tilalle astui tuolloin Townsend. Scene Through the Eye Of the Lens ja Gypsy Woman -nimiset kappaleet sisÀltÀneen pikkukiekon julkaisi Liberty Records vuonna 1967, mutta se ei menestynyt. [2]

1968–69: Music In a Doll’s House ja Family Entertainment

[muokkaa | muokkaa wikitekstiÀ]

Yhtye onnistui kuitenkin saamaan uuden levytyssopimuksen yhdysvaltalaisen Reprise Recordsin kanssa ja pÀÀsi nauhoittamaan ensimmÀistÀ pitkÀsoittoaan alkuvuodesta 1968. Tuottajaksi pyydettiin jÀlleen Jimmy MilleriÀ, mutta tÀmÀ ei ehtinyt, koska työskenteli parhaillaan Rolling Stonesin Beggars Banquet-levyn parissa. HÀnet mainitaan The Breeze ja Peace Of Mind -kappaleiden osatuottajana. Varsinaiseksi tuottajaksi saatiin Traffic-yhtyeestÀ juuri eronnut Dave Mason. Levy ÀÀnitettiin Lontoon Olympic studioilla ja teknikkoina mukana olivat Jimi HendrixiÀ jo tuolloin ÀÀnittÀnyt Eddie Kramer ja George Chkiantz. Ennen levynjulkaisua yhtye pÀÀsi lÀmmittelemÀÀn Tim Hardinia Royal Albert Halliin. Pian bÀndi nousi yhdessÀ Pink Floydin, Soft Machinen, the Nicen ja The Moven ohella brittilÀisen psykedelia underground scenen kiinnostuksen kohteiksi. Ensilevy Music In a Doll's House julkaistiin heinÀkuussa 1968 ja se sai kriitikoilta ylistystÀ sekÀ nousi brittien listan sijalle 35. Hyvin paljon tÀmÀ oli BBC:n toimittaja John Peelin ansiota, joka soitti yhtyettÀ ohjelmassaan. Levy on yksi brittilÀisen psykedelian merkkipaaluja sisÀltÀen perinteisten rokkisoittimien ohella useiden soittimien, kuten saksofonin, viulun, sellon ja huuliharpun kÀyttöÀ. [2] MerkittÀvÀÀ on myös mellotronin kÀyttö jo vuotta ennen kun esim. King Crimson lanseerasi soittimen osaksi soundiaan. [3]

Varsin pian debyytin jĂ€lkeen yhtye aloitti toisen levyn tekemisen tuottajanaan Glyn Johns ja yhtyeen manangeri John Gilbert. Tulevalla levyllĂ€ ensilevyn psykedeliakokeilut hieman vĂ€henivĂ€t ja esiin tulivat enemmĂ€n folk, country, pop ja blues -vaikutteet. [4] Gilbert miksasi ja julkaisi Family Entertainment -nimen saaneen levyn yhtyeen tietĂ€mĂ€ttĂ€ maaliskuussa 1969. BĂ€ndi oli tĂ€llöin Amerikan kiertueella. Joka tapauksessa levy nousi Brittien listalla sijalle 6.[2] Levyn kansikuvan hahmot otettiin suoraan the Doorsin Strange Days -levystĂ€. [5] Levyn alkuperĂ€ispainoksen mukana tuli iso juliste, jonka etupuolella yhtyeen jĂ€senet olivat kansikuvan hahmojen kanssa ja takapuolelle painettiin levyn lyriikat. [6] KevÀÀn Yhdysvaltojen kiertueella bĂ€ndi kohtasi ongelmia eikĂ€ sitten koskaan onnistunut saamaan suurta suosiota siellĂ€. Chapmanin lavaesiintyminen oli hyvin aggressiivista. HĂ€nen heilutellessaan mikkitankoa voimallisesti se kerran kirposi hĂ€nen kĂ€sistÀÀn ja lensi kohti keikkapromoottori Bill Grahamia. TĂ€mĂ€ luuli teon olleen tahallinen ja mÀÀrĂ€si Chapmanin pitĂ€mÀÀn kĂ€det kiinni sivuillaan loppukeikkojen ajan. Kesken kiertueen Ric Grech kuuli kiertuemanangeri Peter Grantilta, ettĂ€ Eric Clapton ja Stevie Winwood ovat perustamassa uutta superyhtyettĂ€ ja tarvitsisivat basistia. NiinpĂ€ hĂ€n liittyi tuohon Blind Faith-nimiseen lyhytaikaiseen bĂ€ndiin. HĂ€nen tilalleen tuli John Weider Eric Burdon & the Animals -yhtyeestĂ€. Amerikan kiertueen jĂ€lkeen bĂ€ndi esiintyi kuuluisassa Rolling Stonesien Hyde Park -konsertissa ja Isle Of Wight -festivaaleilla. Loppuvuodesta 1969 annettiin kenkÀÀ Jim Kingille oudon kĂ€ytöksen vuoksi. HĂ€net korvasi multi-instrumentalisti John ”Poli” Palmer.[2]

1970–71: a Song For Me ja Anyway

[muokkaa | muokkaa wikitekstiÀ]

Vuoden 1970 alussa yhtye suuntasi jÀlleen muutamille keikoille Yhdysvaltoihin esiintyen ainakin San Franciscossa ja Bostonissa. Varsin pian ilmestyi bÀndin kolmas a Song For Me-niminen levy, jonka he olivat tuottaneet itse. Levy jatkoi edeltÀjÀnsÀ linjoilla sisÀltÀen niin folkia kuin hardrockia. Suosio BriteissÀ oli nousussa, koska levy saavutti siellÀ neljÀnnen ja nÀinollen korkeimman yhtyeen albumin listasijoituksen. KesÀllÀ yhtye esiintyi lukuisilla festivaaleilla Euroopassa.[2] Se saapui myös Suomen Ruisrockiin esiintyen 21. elokuuta. [7] VielÀ saman vuoden lopussa ilmestyi Familyn neljÀs Anyway-niminen levy, josta ensimmÀinen puoli nauhoitettiin ainakin osittain Fairfield Hallin konsertissa Englannissa ja toinen puoli kokonaan studiossa. Levyn kannesta tuli jÀlleen erikoinen: se pakattiin muovitaskuun, jossa on kultaisilla kirjaimilla bÀndin ja levyn nimi. Muovitaskun sisÀllÀ oli kuvallinen, avautuva pahvi, jonka sisÀltÀ löytÀÀ viimein levyn. [8] Levy nousi jÀlleen Brittien listoille sijalle 7. Maaliskuussa 1971 julkaistiin yhtyeen ensimmÀinen Old Songs New Songs -kokoelmalevy, joka sisÀlsi levyiltÀ napattujen uudelleenmiksattujen kappaleiden lisÀksi harvinaisempia lauluja. Pian levyn julkaisun jÀlkeen Weider erosi. HÀnen tilalleen tuli Mogul Thrash -yhtyeessÀ soittanut John Wetton, joka oli juuri kieltÀytynyt liittymÀstÀ King Crimsoniin. Kuten aikanaan Grech hyvÀ-ÀÀninen Wetton myöskin otti yhtyeessÀ laulajan vastuuta.[2]

1971–72: Fearless ja Bandstand

[muokkaa | muokkaa wikitekstiÀ]

Pian uusi kokoonpano julkaisi BriteissĂ€ korkeimmalla sijalle yhtyeiden singleistĂ€ nousseen In My Own Time/Seasons -pikkukiekon. Se nousi listan neljĂ€nneksi. Myös levy Fearless pÀÀsi listoille niin BriteissĂ€ kuin Yhdysvalloissakin. [2] PitkĂ€soitolla kuullaan Chapmanin ja Wettonin upeaa yhteislaulua ja Whitneyn taidokasta akustisen kitaran soittoa kappaleessa ”Spanish Tide”. Muita levyn kohokohtia ovat sen aloittava ”Between Blue & Me” ja sen lopettava ”Burning Bridges”.[9]Levyn kansi oli persoonallinen: siinĂ€ oli neljĂ€ avautuvaa, muotoonleikattua sivua, jotka peittivĂ€t jokaisen yhtyeen jĂ€senen epĂ€selviksi muuttuvat kuvat. [10]Vuoden 1972 puolella julkaistiin bĂ€ndin kuudes, Bandstand-niminen albumi. Ilmeisesti edellisen saadessa menestystĂ€ Yhdysvalloissa yhtye yritti lisĂ€tĂ€ sitĂ€ muuttamalla musiikkiaan kohti tavallisempaa hardrockia.[2] Levyn kansi oli jĂ€lleen erikoinen: tĂ€llĂ€ kertaa muotoonleikattu kansi esitti vanhaa televisiota, jonka kuvaruudussa nĂ€hdÀÀn yhtye istuskelemassa. [11] Pian Family kĂ€rsi jĂ€lleen miehistönvaihdoksista: Wetton pÀÀtti sitten vastaanottaa kutsun liittyĂ€ King Crimsoniin vuoden 1972 puolivĂ€lissĂ€ ja loppuvuuodesta myös Palmer erosi. HeidĂ€n tilalleen tulivat Jim Cregan bassoon ja Tony Ashton koskettimiin. Ennen Palmerin lĂ€htöÀ yhtye yritti vielĂ€ kerran Yhdysvaltojen valloitusta Elton Johnin lĂ€mmittelybĂ€ndinĂ€, mutta Palmerin mukaan ainoat taputtajat olivat Elton Johnin PA-laitteistosta huolehtivat työntekijĂ€t.[2]

1973: It’s Only a Movie ja yhtyeen hajoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiÀ]

VielĂ€ Family julkaisi vuonna 1973 Amerikan valloitukseen tĂ€htÀÀvĂ€n It’s Only a Movie -levyn omalla Raft-levymerkillÀÀn ilman mainittavia tuloksia.[12][2] Yhtye hajosi kiertueen jĂ€lkeen, jonka viimeinen keikka heitettiin Leicesterin ammattikorkeakoulussa 10 lokakuuta 1973. Pian hajoamisen jĂ€lkeen Chapman ja Whitney perustivat Streetwalkers-nimisen yhtyeen. King Crimsonin hajoamisen jĂ€lkeen Wetton perusti Asian. Townsend oli mukana 70-luvulla Medicine Head-nimisessĂ€ yhtyeessĂ€. Myöhemmin hĂ€n on soittanut the Blues Bandissa ja the Manfredissa. Ric Grech kuoli alkoholismin aiheuttamiin sairauksiin vuonna 1990. Tony Ashton kuoli syöpÀÀn vuonna 2001 ja Jim King poistui keskuudestamme vuonna 2012.[2] Vuonna 2017 John Wetton kuoli suolistosyöpÀÀn. [13]

2013–16: Paluukeikat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiÀ]

Family kokosi rivinsĂ€ alun perin vain yhtĂ€ keikkaa varten 2. helmikuuta 2013 Lontoon 02 Shepherd Bush Empireen. Keikkoja soitettiin sitten kaksi perĂ€kkĂ€isinĂ€ iltoina ja miehistössĂ€ oli 70-luvun jĂ€senistĂ€ Chapman, Palmer, Townsend ja Cregan. Chapman muisti keikan puheessaan poissaolevia jĂ€seniĂ€ ja kutsui WhitneytĂ€ liittymÀÀn mukaan Englannin sateeseen Kreikan lomaltaan.[2] Yhtye teki vielĂ€ yksittĂ€isiĂ€ keikkoja vuosina 2014–16.[14]

Yhtyeen tyyli muodostui monista eri tekijöistÀ. KeskeisenÀ on ollut laulaja Roger Chapmanin persoonallinen ÀÀni: hÀntÀhÀn kutsuttiin mm. "sÀhköiseksi vuoheksi". HÀnen tarkoituksenaan oli kuitenkin jÀljitellÀ Little Richardin ja Ray Charlesin sielukasta laulua. Joitakin arvioia hÀnen ÀÀnensÀ on myös ÀrsyttÀnyt. John Whitney puolestaan oli taitava kitaristi. HÀnen mutkikkaiden sÀvellystensÀ esitys mahdollistui, kun bÀndissÀ oli Ric Grechin ja Jim Kingin kaltaisia multi-instrumentalisteja. LisÀvÀriÀ yhtyeen musiikkiin toi senaikaisten kosketinsoittimien, kuten hammond-urkujen ja mellotronin kÀyttö. Yhtyeen musikillisesta moninaisuudesta johtuen sen tyyliÀ on kuvattu niin progressiiviseksi-, psykedeeliseksi-, happo-, folk-, jazz-, taide- kuin hardrokiksi. Yhtye tunnettiin hyvin rÀiskyvistÀ livekeikoista: jopa Jimi Hendrix ExperienceÀ oli arveluttanut tulla lavalle yhtyeen jÀlkeen! Vaikuttajakseen Familyn ovat maininneet mm. Jethro Tullin Ian Anderson ja Genesiksen Peter Gabriel.[2]

  • Roger Chapman – laulu, huuliharppu, tenorisaksofoni, lyömĂ€soittimet (1967–1973)
  • John ”Charlie” Whitney – kitara, sitar, kosketinsoittimet (1967–1973)
  • Jim King – saksofoni, huuliharppu, tinapilli, piano, laulu (1967–1969)
  • Ric Grech – basso, viulu, sello, laulu (1967–1969)
  • Harry Ovenall – rummut, lyömĂ€soittimet (1967)
  • Rob Townsend – rummut, lyömĂ€soittimet (1967–1973)
  • John Weider – basso, kitara, viulu (1969–1971)
  • John ”Poli” Palmer – kosketinsoittimet, huilu, vibrafoni, syntetisaattori (1969–1972)
  • John Wetton – basso, kitara, laulu (1971–1972)
  • Jim Cregan – basso, kitara (1972–1973)
  • Tony Ashton – kosketinsoittimet, harmonikka, laulu (1973)
  • Music in a Doll’s House (Reprise, 1968)
  • Family Entertainment (Reprise, 1969)
  • A Song for Me (Reprise, 1970)
  • Anyway (Reprise, 1970)
  • Fearless (Reprise, 1971)
  • Bandstand (Reprise, 1972)
  • It’s Only a Movie (Raft, 1973)
  • BBC Radio 1 in Concert (1991)
  • Family Live (2003)
  • BBC Volume 1: 1968-1969 (2004)
  • BBC Volume 2: 1971-1973 (2004)
  • BBC Volume 3: 1970 (2009)
  • Old Songs New Songs (1971)
  • Best of Family (1974)
  • From The Archives (1980)
  • Peel Sessions (1989)
  • Best of Family (1990)
  • A’s & B’s (1992)
  • A Family Selection (2000)
  • The Best of Family & Friends (2002)
  • In Their Own Time (2006)
  • History (2013)
  • ”Scene Through the Eye of a Lens” / ”Gypsy Woman” (1967)
  • ”Me My Friend” / ”Hey Mr. Policeman” (1968)
  • ”Old Songs, New Songs” / ”Hey, Mr. Policeman” (1968)
  • ”Second Generation Woman”/ ”Hometown” (1968)
  • ”No Mule’s Fool” / ”Good Friend Of Mine” (1969)
  • ”Today” / ”Song For Lots” (1970)
  • ”Strange Band” / ”The Weaver’s Answer” / ”Hung Up Down” (1970)
  • ”In My Own Time” / ”Seasons” (1971)
  • ”Larf & Sing” / ”Between Blue and Me” (1971)
  • ”Burlesque” / ”The Rockin’ R’s” (1972)
  • ”My Friend The Sun” / ”Glove” (1973)
  • ”Boom Bang” / ”Stop This Car” (1973)
  • ”Sweet Desiree” / ”Drink To You” (1973)
  • ”It’s Only A Movie” / ”Suspicion” (1973)